Vaihda kieleksi suomi Change language to English
Sky Climbers

Päiväkirja

Tunnelmia ennen vaellukselle lähtöä

Kirjoittanut Jussi Juutinen 11. lokakuuta, 2009 — Comments

Lensimme tänään Katmandusta Luklaan (2600m). Organisoimme heti alkuun tavaramme ja kantajamme, jonka jälkeen vaelsimme 3-4 tuntia Zatrwa Lan tuntumaan - aina 3500 metriin asti. Reitti oli suhteellisen helppo, mutta Nepalissa vaelluspolut eivät koskaan ole suoraa tietä, vaan matka on ainaista ylä- ja alamäkien kiipeämistä. Tuntui melko oudolta olla taas vaeltamassa ja kantaa raskasta rinkkaa selässä. Kaikkien kommunikaatio- ja filmauskaluston kanssa rinkkani painoi reilut 20 kiloa. Se on aivan liian raskas minulle ja huolestuin omasta jaksamisestani jo heti matkan alkuvaiheissa. Periaatteessa kannoin kolmannesta omasta painostani selässäni. Minun pitää yrittää keksiä keino jakaa tätä taakkaa kantajien kanssa.

Joka tapauksessa olen todella iloinen, että vihdoinkin pääsimme aloittamaan vaelluksemme. Tuntuu mahtavalta olla jälleen kerran vuorilla. Ainut toiveeni oli, että näkisimme ympäröivien vuorten huiput. Ilma on ollut sateinen ja pilvinen, joten periaatteessa voisimme olla vaeltamassa missä tahansa. Ainoastaan äärimmäisen ystävälliset Sherpat ympärilläni kertovat, että olemme todellakin Himalajan sydämessä.


Asioiden hoitamista Katmandussa

Kirjoittanut Jussi Juutinen 9. lokakuuta, 2009 — Comments

Perjantai oli äärimmäisen kiireinen päivä. Heräsin aikaisin aamulla ja aamiaisen jälkeen suuntasin kohti Durbar Squarea, jossa kuvasin materiaalia dokumenttiimme. Tavoitteenani oli kuvata Katmandun nähtävyyksiä ja Durbar Square tuntui oikealta paikalta aloittaa kuvaukset. Se on todella kaunis ja suosittu turistinähtävyys, lisäksi se on myös yksi maailman kulttuuriperintökohteista. Squaren ympärillä on useita temppeleitä ja palatseja, jotka kuuluivat Malla ja Shah kuninkaille. Kyseiset kuninkaat hallitsivat maata aina vuodesta 1400 eteenpäin.

Iltapäivän vietin Lhakpan kanssa. Käytännössä seurasin häntä kameran kanssa, katsoin kuinka hän järjesteli retkikuntamme matkaa, lupia (jne.) kuntoon kaiken maailman virastoissa. Oli hienoa nähdä kuinka kokenut Sherpa-kiipeilijä hoitaa hommat. Laitoimme myös kaikki kiipeilyvarusteemme kasaan ja hankimme puuttuvia varusteita Katmandun kiipeilykaupoista. Huomasin, että hinnat olivat vähintään kaksinkertaistuneet viime vierailuni jälkeen. Tämä ei enää ole halpa paikka ei.

Pidän todella paljon Katmandusta, mutta veri veti jo vuorille. Kaupungin melu, saasteet ja pöly alkoivat käydä hermoilleni ja halusin jo enemmän ja enemmän päästä hengittämään raikasta vuoristoilmaa. Tunsin olevani kuin nuori ori ennen kevätniityille pääsyä. Olin vielä kiinni valjaissa, mutta halusin jo juosta vapaana. Pian onneksi kaikki valmistelut on tehty ja odottelu palkitaan.


Tukuche Expedition 2009

Kirjoittanut Anne-Mari Hyryläinen 4. lokakuuta, 2009 — Comments

Team: Anne-Mari Hyryläinen, Janne Hyryläinen, Ian Rutherford, Da Gelge Sherpa (sirdar), Da Yula Sherpa, Kami Sherpa (cook), Mingma Lakpa Sherpa (kitchen boy)

9.9.2009: ”Matka alkoi Dubain helteestä kohti lumivuorisia huippuja”

Lensin Kathmanduun keskiviikkoaamuna. Olin varannut seuraavat päivät asioiden hoitamiseen paikan päällä: tarvitsimme vielä viimeiset ostokset vuorille, retkikunnan lupa-asiat kuntoon - kaikenlaista pientä säätöä riitti. Onneksi sain kaiken hoidettua ajallaan ja tapasin myös Sky Climbers- teamin jäsenen Lhakpan ensimmäistä kertaa. Kävimme juomassa chait (Nepalilainen tee) ja keskusteltavaa riitti tulevasta Everest -projektista. Tapaaminen oli antoisa ja sovimme tapaavamme uudestaan, kunhan olisimme ensin valloittaneet vuoret.

Fiilikset olivat mahtavat - vihdoinkin kohti vuoria! Varsinkin kun olin saanut kaikki järjestelyt hoidettua! Odotin innolla retkikuntamme jäsenten tapaamista.

11.9.2009: ”Kohti vuoria”

Aviomieheni Janne lensi aamulla Kathmanduun ja iltapäivällä matka jatkui lennolla Pokharaan. Pokharassa meillä oli todella hieno hotelli (Landmark) ja ilta menikin tutustuessa retkikuntamme uusiin jäseniin. Pokhara on Nepalin toiseksi suurin kaupunki ja siellä voisi viettää aikaa enemmänkin. Kaupunki tuntui olevan suhteellisen siisti ja ilma oli ihanan raikasta. Pokhara sijaitsee 200 km länteen Katmandusta ja on järven rannalla (siis hotellit).

Seuraavana aamuna meillä oli aikainen herätys ja matkamme jatkui kohti lentokenttää. Toivoimme, ettei lentoihimme olisi tullut viivytyksiä, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa suunnitelmien mukaan. Ja meitähän onnisti, sillä lento oli ajallaan ja pääsimme lentämään hurjien laaksojen ja upeiden vuorinäkymien lävitse Jomsomiin. Näimme myös ensimmäisen kerran Tukuche Peak livenä! WAU, se oli upean ja suuren näköinen vuori. Yritimme tähyillä, jotta olisimme nähneet vuoren rinteillä muita kiipeilijöitä. (Tietojemme mukaan siellä oli juuri yksi tsekkiläinen retkikunta kiipeilemässä). Valitettavasti emme nähneet ketään, mutta seuraavaksi me olisimmekin sen rinteillä ja muut retkikunnat voisivat katsella meitä koneesta!

Tästä pienestä, mutta söpöstä kaupungista jatkoimme kävellen Marphaan (2670m). Kävelimme noin tunnin verran, ennen kuin saavuimme hyvissä ajoin päivällä ”omenakylään”. Tässä kylässä ja sen rinteillä kasvaa erittäin paljon omenoita! Täältä tulevat Nepalin parhaimmat omenat :) Majoituimme Trans Himal Guest Housessa, joka oli kuulemma Nepalin entisen pääministerin omistuksessa. Siellä hän nukkui, (vanha patu) pyjama päällä sohvalla, kun saavuimme hotellille. Tämä on niin Nepalia - ihanaa! Täällä saattaa tavata entisiä pääministerejä pyjama-päällään hotellin sohvalla, samaa tuskin näkisin Suomessa!

Iltapäivällä menimme paikalliseen luostariin ja saimme siunauksen Lamalta tulevan vuoren valloitukselle. Illalla maistelimme paikallista Marphan omenoista tehtyä siideriä. Se tarjoillaan lämpimänä ja maku oli aika tuhtia. Eli yksi lasi oli tarpeeksi… kehon ja mielen tuli olla valmiina aamun koitokseen.

Koko retkikunta oli nyt kasassa ja tuntui olevan tosi nastaa porukkaa!

13.9-16.9.2009: ”Trekkaus kohti perusleiriä alkaa”

Matka Marphasta kohti perusleiriä alkoi ihan mukavalla nousulla. Nousimme sellaiset 1200 metriä ensimmäiselle camping paikalle (3815 metriä). Aikaa ensimmäiseen nousuun kului noin neljä tuntia. Telttailu tuntui taas oikein ihanalta pitkän tauon jälkeen. Maan tuoksu, raikas ilma ja untuvanlämpö antoivat oikein ihanat unet.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa vain tunnin verran ylöspäin. Camping paikkamme sijaitsi 4200 metrissä.

Ensimmäisinä päivinä korkeutta täytyy ottaa maltillisesti, jotta akklimatisoituminen alkaa tapahtua. Tämän ansiosta keho tottuu ohuempaan ilmaan vuorilla ja auttaa siihen, ettei hengenvaarallinen keuhko-ödeemä pääse iskemään. 4000/ 4500 metriä on hyvin tärkeä korkeus akklimatisoitumisen kannalta ja vietimme tässä korkeudessa seuraavat kaksi yötä. Teimme yhden akklimatisoitumis -trekkauksen seuraavana päivänä ylöspäin eli 4600 metriin ja näimme upeat näkymät Tukuche Peakille ja Dhaulagirille.

16.9. 2009: Bacecamp -elämää

Trekkaus kohti perusleiriä alkoi aikaisin aamulla. Edellisenä yönä satoi, mutta saimme kuitenkin purettua leirin kuivassa kelissä. Matka oli mukavan vaihtelevaa ja näimme upeita, karuja maisemia. Pystytimme perusleirin 5080 metriin ja se oli hienolla paikalla joen varrella.

Seuraavan kolmen päivän aikana valmistauduimme tulevaan kiipeämiseen. Keräsimme energiaa ja jaoimme varusteet. Akklimatisoituminen on erittäin tärkeä osa valmistautumista, minkä vuoksi teimme nousuja lähikukkuloille. Näillä nousuilla Janne ja Ian löysivät lumileopardin jälkiä läheiseltä kukkulalta. Lepo ja tankkaus ovat myös tärkeä osa perusleirin arkea.

20.9.2009: ”Puja-seremonia”

Sunnuntaiaamu alkoi pujalla. Puja-seremonia on buddhistien ja tietääkseni myös Sherpojen seremonia, jonka he suorittavat aina ennen kuin kiipeävät vuorille. Sen tarkoitus on saada jumalat puolellemme ja suotuisat kelit nousua varten. Se oli erittäin kaunis seremonia ja näin ollen olimme myös henkisesti valmistautuneet tuleviin haasteisiin!

Lähdimme heti pujan jälkeen kohti Camp I:stä viemään varusteita. Nousuun kului 5 tuntia ja Camp 1:nen sijaitsi 6025 metrin korkeudessa. Kaivoimme lumikuopan, johon jätimme varusteet seuraavan päivän paluuta varten.

Kiipeäminen kohti tavoitetta

Sää oli onneksi suosinut meitä koko matkan ajan ja saimme kuulla, että vielä seuraavina päivinä pitäisi olla hyvä sää. Tämän jälkeen tuuli voimistuisi ja sää huononisi. Tästä johtuen teimme tiukan aikataulun nousulle ja lähdimme kohti Camp 1:stä

21.9.2009: ”Teltat pystyyn, veden sulattelua ja ruoan keittämistä”

Vietimme ensimmäinen yön vihdoinkin vuorilla. Sherpat Da Yala ja Da Gelge lähtivät alas perusleiriin, mutta me (minä, Janne ja Ian) jäimme leiriin. Aamu valkeni aurinkoisena Camp 1:ssä. Ian oli kärsinyt koko yön pääkivusta ja näköhaitoista. Sama jatkui vielä aamulla, joten hän päätti lähteä alas parantelemaan oloaan. Me jäimme Jannen kanssa toiseksi yöksi Camp 1:seen ja saimme Sherpat seuraksi iltapäivällä. Pää -Sherpallamme Da Gelgellä oli ilmaantunut jalkaongelmia ja hän ei pystynyt enää jatkamaan matkaa. Onneksi meidän kokki Kamilla oli myös kiipeilyluvat ja näin ollen hän korvasi Da Gelgen.

23.9.2009: Toinen yö Camp 1:ssä sujui mukavasti ja aamulla jatkoimme matkaa Camp 2:seen. Reitti oli aivan upea ja korkeutta tuli vain 300m lisää. Aikaa siirtymiseen kului silti painavien kantamusten takia. Camp 2:n sijaitsi siis 6300 metrin korkeudessa. Paikkana leiri oli mahtava. Alusta oli tasainen ja sieltä oli suora näkymä huipulle. Iltapäivällä Janne lähti Sherpojen kanssa laittamaan köyttä muutamaan railon ylitys kohtaan.

Ensimmäinen iso railo oli heti leirin jälkeen ja toinen näkyi n. 6500 metrin korkeudessa. Minulla oli pientä pääkipua, joten päätin jäädä leiriin ja kerätä voimia seuraavan päivän huiputukseen.

Elämä yläleireissä on oikeastaan paljolti lumen sulatusta, mistä keitetään myös elintärkeä juomavesi. Se on aikaa vievää puuhaa, sillä keittäminen korkealla (ohuen ilman takia) kestää paljon pidempään kuin alhaalla. Ruoaksi meillä oli mahdollisimman kevyttä kannettavaa eli nuudeleita, keittoja ja jotakin kuivaruokaa pussista. Aikaa kului myös varusteiden huoltamisessa.

24.9.2009: ”Huiputuspäivä”

Lähdimme kohti huippua kello 05.00. Ilma oli ihanteellinen. Aamu oli toki vielä kylmä, mutta tuulta ei ollut juuri lainkaan ja taivas oli tähtikirkas. Tänään olisin huipulla - fiilis oli odottava ja samalla myös innostunut.

Reitti oli hieno! Ei kovinkaan tekninen, mutta fyysisesti nousu oli kova ja vaativa. Lopussa oli kivikko-osuus, jossa tarvitsimme vähän voimia ja kekseliäisyyttä sen ylös kiipeämiseen. Onneksi meillä oli mukana huippu-Sherpat, jotka tarvittaessa auttoivat meitä.

Kello 10.30 oltiin huipulla - tunnelma ja näkymät olivat mahtavat! Nautimme saavutuksestamme hetken aikaa ja taltioimme tunnelmia videolle. Otimme myös yhteyden perusleiriin, josta kuulimme, että Ian oli päättänyt olla tulematta takaisin vuorille. Näin ollen mekin päätimme jatkaa matkaa alas perusleiriin saakka.

Alastulo oli äärimmäisen raskas. Meillä kaikilla oli todella painavat reput (toimme mukanamme kaikki varusteet alas saman tien) ja jokaisella meistä oli vähän energiaa jäljellä. Sää alkoi myös muuttua alastulossa heti Camp 1:sen jälkeen: tuuli puhalsi voimakkaasti ja pilviä kerääntyi uhkaavasti. Saimme jopa pienen raekuuron niskaamme.

Saavuttuamme perusleiriin olimme melko poikki. Näin ollen oli aivan mahtava fiilis saada lämmintä teetä ja keksejä, kun Da Gelge oli niitä kiikuttanut ylös vuorille (noin 5500 metriin!) Aikaa alastuloon kului noin 5 tuntia. Illalla saimme huiputuskakun, jonka Lakpa (kitchen boy) oli leiponut. ”Ai että se maistui taivaalliselta!!!” Tämmöiset pienet asiat saavat hymyn huulille rankan reissun jälkeen.

Kohti Kathmandua

Odotimme pari päivää muulien saapumista perusleirissä. Huolsimme itsemme ja varusteemme paluumatkaa varten.

27.9.2009: Pääsimme aloittamaan kotimatkamme. Trekkaus kohti Marphaa oli varmasti tämän reissun vaativin osuus minulle. Seitsemän pitkää tuntia ja vielä alamäkeen!!! Auts, se tuntui todella pahalle etureisissä. Huomenna ei maratonia juostaisi.

Marphassa sitten lösähdin paikalliseen kuppilaan ja sain maailman parhaimman apple-strudelssin, se oli kyllä sen arvoinen alamäki...

Seuraavana aamupäivänä jatkoimme matkaa Jomsomiin, jossa söimme retkikunnan viimeisen illallisen yhdessä - jaoimme tipit Sherpoille upeasta työstä ja reissusta, jonka he olivat tehneet meidän kanssamme ja sanoimme viralliset hyvästit vuorille.

Aamulla pääsimme lentämään, mikä oli todellinen ihme, sillä vielä edellisiltana meidän lento ei ollenkaan ollut varma. Joka tapauksessa Pokharassa oli koneen vaihto ja iltapäivällä olimme sitten Kathmandussa.

Koska huiputtaminen oli tapahtunut nopealla aikataululla, meillä oli vielä ruhtinaalliset 4 kokonaista päivää vietettäväksi Kathmandussa. Aika vierähti leppoisasti nähtävyyksiä kierrellen, shoppaillen ja ystävien hyvässä seurassa.

4.10.2009: Lento kotiin

Oli mahtava reissu. Kiipeileminen, upeat maisemat, vuoristoilma ja hyvä seura olivat ehdottomasti kokemisen arvoiset! Tukuche 6920m! Seuraana Everest 8848 ;)


Anne-Mari aloitti syksyn harjoitusreissun Himalajalla

Kirjoittanut SkyClimbers Team 8. syyskuuta, 2009 — Comments

Anne-Mari matkusti Nepaliin ke 9.9. ja aloitti näin Everestiin valmistavan harjoitusretkikunnan. Anne-Marin tavoitteena on kiivetä alppityylillä Tukuche Peakin (6920m) huipulle syyskuun aikana. Aikataulullisista syistä Anne-Mari ei päässyt liittymään muun Sky Climbers tiimin seuraan Baruntsen (7200m) retkikunnalle loka-marraskuussa. Seuraamme Anne-Marin etenemistä Sky Climbers sivuilla ja lisää kuulumisia on odotettavissa Anne-Marin saavuttua Kathmanduun.


Jussi kiipesi ensimmäisenä suomalaisena maailman korkeimman Via Ferratan

Kirjoittanut SkyClimbers Team 7. syyskuuta, 2009 — Comments

Jussi juhlisti vuoden 2009 vaihtumista kiipeämällä Malesian korkeimman vuoren Mount Kinabalun huipulle 4095 metrin korkeuteen Borneon saarella. Samalla hän kiipesi ensimmäisenä suomalaisena maailman korkeimman Via Ferrata reitin. Via Ferrata tarkoittaa kalliokiipeilyreittiä, jossa kallioon on valmiiksi kiinnitetty kaapeleita ja metalliaskelmia. Reitti kulkee läpi pystysuorien ja usein täysin sileiden kallioseinämien. Mount Kinabalulla Via Ferrata reitti avaa kiipeilijöille oven uskomattoman kauniiseen vuoristoluontoon. Reitin varren useat harvinaiset kasvilajit ja villit Bonzai puut jäävät Mount Kinabalun normaalin vaellus- / kiipeilyreittien ulottumattomiin. Via Ferrata kiipeily soveltuu hyvin myös kokemattomille kiipeilijöille ja Jussi suositteleekin kaikkia Borneon matkaa suunnittelevia varaamaan ylimääräiset neljä päivää Mount Kinabalun kiipeämistä varten.